Metropolipolitiikka on noussut keskeiseksi puheenaiheeksi ja vaaliteemaksi. Metropoliksi käsitetään Helsinki ja ympäröivät 14 kuntaa. Alueen osuus Suomen väestöstä on noin neljännes, mutta kansantuotteesta kolmasosa. Metropolipolitiikan tarkoituksena on vahvistaa vain Helsingin seutua ja sen kansainvälistä kilpailukykyä, mikä asettaa alueen muiden kaupunkiseutujen ja koko maan vastuullisen kehittämisen yläpuolelle. Jyväskylän yliopiston suorittaman tutkimusraportin mukaan Suomen metropolipolitiikka ei kuitenkaan kykene vastaamaan globaaleihin haasteisiin, sillä kehitystä on yritetty ratkoa vanhan kuntamaailman välineillä ja kilpailukykyä on etsitty vääristä paikoista. Samalla metropolialueelle keskittyy vakavia sosiaalisia ja terveydellisiä haasteita, kuten nuorten työttömyys, asunnottomuus, maahanmuuttajien keskittyminen sekä köyhyyden ja toimeentulovaikeuksien lisääntyminen lapsiperheissä ja ikääntyvässä väestössä. Metropolipolitiikka lisää eurooppalaisuutta, monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa ja siten perinteisen kansallisen identiteetin rappeutumista.

Kekkosen ja Virolaisen johtama hajautettu aluepolitiikka vaikutti 1950-luvulta alkaen. Tuolloin yliopistoverkkoa laajennettiin Pohjois-Suomeen ja varuskuntia rakennettiin maan reuna-alueille. Koko maan vastuullinen rakentaminen nähtiin hyvinvointivaltion perustana. Kekkonen kysyikin aiheellisesti: Onko maallamme malttia vaurastua? Ajat ovat kuitenkin muuttuneet ja maltti kadonnut. Aluepolitiikassa on siirrytty hyvinvointivaltion aikakaudesta kilpailuvaltion aikakauteen, jonka tuote metropolipolitiikka on. Nyt uusliberalistisen talouspolitiikan aikana vapaa kilpailu ja tehokkuus sanelevat pelisäännöt ja entinen aluepolitiikka nähdään vanhanaikaisena ja tehottomana, jossa resursseja hukataan heikommille alueille. Valtion rooli aluepoliittisesti merkittävissä päätöksissä on kaventunut, kuten päätökset Kemijärven ja Kainuun sellutehtaiden sulkemisista osoittivat. Metropolipolitiikkaan panostaminen aiheuttaa vääjäämättä vastakkainasettelua etelän ja pohjoisen, kaupungin ja maaseudun sekä hyvinvointivaltion ja kilpailuvaltion välillä. Erityisesti pohjoisen syrjäisiä maaseutuja uhkaa näivettyminen, kun kylän ainoat lapsiperheet ja nuoret viedään etelään. Monen koulutetun nuoren on vaikea löytää maaseudulta työpaikkaa ja toimeentuloa, kun elämme kilpailuvaltiossa, jossa yritystoiminta ja sitä myötä koulutus, tutkimus ja palvelut ovat kasautuneet suuriin kaupunkiseutuihin ja niiden ympärille.

Uhkana on, että olemme menossa kohti kansainvälistä metropolivaltiota, vaikka ei ole takeita siitä, nostaako se todella Suomen kilpailukykyä. Se tarkoittaisi lisääntyvää alueiden välistä eriarvoisuutta. Erityisesti kokoomus ja SDP ovat olleet ajamassa Suomea tähän suuntaan. Keskustalla vahvana aluepolitiikkapuolueena on merkittävä rooli koko Suomen yhteisvastuullisena alueellisen kehityksen puolestapuhujana.